Jari ”Jesse” Ala-Lahti muistelee:

- Jessen odysseia kuurtanesrokin pyärtänöös!

Konnon kuivaaja: Harri Ala-Lahti (kitara), Hannu Ala-Lahti (rummut), Jari ”Jesse” Ala-Lahti (basso)

Olin ehkä jotain 8-9 –vuotias kuullessani Saloraputkiradiostamme ensimmäistä kertaa The Soundsin Emma-rautalankakappaleen. Tuohon aikaan olin kyllä jo tutustunut rautalankaan kusemalla lehmien laitumien paimenpoika-sähköaitalankaan. Mun oli PAKKO saada kitara. Mistähän maalaispoika niitä saisi? Ensimmäinen tehtiin lastulevystä pokasahalla, varustuksenaan yksi kieli: rautalanka! Tuo viattomuutta huokuva wireless sähkölankkurautalankakipinätekeleeni on vieläkin tallella, teknisesti laite oli edellä aikaansa: laitetta ”soitettaessa” lähinaapuruston kaikista radioista ja jopa televisiosta näkyi ja kuului kaikilta kanavilta meidän kloppien huoneessa soitettu ääni.

Torpalla perinteisellä poikaleirillä oli noihin aikoihin isoja kirkonkylän poikia isosina. He osasivat oikeasti soittaa iltanuotiolla. Emman rinnalle kärkeä kohti alkoi kivuta sisäisellä soittolistallani myös Iltanuotiolla-kappale. Torpan iltanuotioilla sain sitten myöhemmin soitella vuosikymmeniä.

Lasse-isä oli kerran 70-luvulla kauppareissulla Alavudella, jossa Pertsa piti musiikkiliikettä silloin vielä kauppalan keskustassa. Yksi akustinen nailonkielinen Landola kiitos. Pertsa oli sanonut, että hän voisi opettaa soittamaankin, isä sanoi että ei tartte auttaa. Korvakuulolta se sitten lähti.

Onneksi eräs Mäyryn kylän Länsirannan puolen kovimmista painijoista Ahon Raimo oli juuri käynyt Vihman Heikin rippikoulun Torpalla ja oppinut siellä ainakin soittamaan Ukko Nooan kitaralla. Raimo sattui käymään silloin meillä Ala-Lahdessa ja opetti meille tuon soiton salat: kun tästä painat vasemmalla ja oikealla teet näin, niin saat äänen, wow. Aristoteleen induktiivisella logiikalla me klopit aloimme päätellä, että nuottipallon ollessa viivastolla tietyssä kohdassa se vastasi aina jotain kitaran kielellä jossain. Nyt oli repertuaarissa Ukko Nooa ja Emman alkeet. Kitara viritettäisiin joskus toiste.

Olimme Leppälänkylässä suunnistuskisoissa joku keväinen lauantai 70-luvun alkupuoliskolla. Kaikkien löydettyä maaliin, päätimme perustaa bändin. Ala- Mäyryn navetan ylisille kokoontui 4 innokasta Landolan ympärille lukemaan lähinnä Unto Uneksija -sarjakuvia. Päässä pyöri kuitenkin hurjat suunnitelmat. Eihän meillä ollut mitään musahajua mistään, mutta itse koin, että Emma-elämys oli jotain tavoittelemisen arvoista.

Tuosta Landola-episodista opin, että lasten ja nuorten innostuttua musiikista, ensiarvoisen tärkeää on asiantunteva opastus alkuun ja liikkeelle tutkimusmatkalle omaan musiikki-itseyteen. Vaihtoehtoisesti tarvitaan kosmista mittaluokkaa oleva nuoren oma kivulias palo musiikkiin, superflow-tila, jossa esteet koetaan sentrifugaalisiksi kiihdyttäjiksi.

Mäyryn Osuuskaupasta ostettiin Suosikki tai Intro sen mukaan mikä juliste oli keskiaukeamalla tarjolla. 1970- luvun puolivälissä koin sitten ensirockrakkauden: hän oli Suzi Quatro! Kuvittelin ja tulkitsin hänen julistekuvistaan, että hän tuoksui uudelta autolta! Illalla nukahtaessani ja aamulla herätessäni Suzi oli lähes naamani päällä (kattojulisteessa!). Hänen ulkoiset avunsa olivat oivat, mutta musiikkiaan en tuolloin ollut vielä kuullut. Mistäpä reporadion kanavalta hänen musiikkiansa ja yleensäkään rokkia olisi tullut. Yksi kelpo kappale lauantain toivottujen levyjen viimeisenä kappaleena yleensä.

Kaikkein merkittävin meidän maitotilan jälkikasvun musiikkiherätys tuli Jaskarin Heikin Kesoilin bensapuolen C-kasettihyllystä. Ukkonooalla alkuun opettanut Kesoilin myyjä Ahon Raimo kehotti perehtymään erääseen Hurriganes-nimiseen bändiin, ja juuri tuolloin julkaistuun Roadrunner-albumiin. Muistan hinnankin: 32 markkaa. Roadrunnerin ensimmäiset millisekunnit ratkaisivat yksilökehityksessäni saavuttamani kriittisen rockkauden kolmisointutarpeet. Ellen olisi saanut kyseistä ärsykettä soittaisin nykyään vain pitkiä ja vaikeita sooloja.

Yhteensattumia alkaa näihin aikoihin kasaantua: Hurriganes esiintyy 5.7.1974 Lappajärven Tulivuorirockissa. Farkut jalkaan, lenkkarit jalkaan, Kuortaneen Kunto –verkkatakki päälle, viinapullollinen täysmaitoa ja äiteen ruisleipää evääksi ja matkaan Lappajärveä kohti. Kuinka viatonta uskonvahvistusta, rokkenrolli-ihmettelyn ohessa ihmettelin suu auki lappajärveläisten ryyppäämistä, jotkut ihmiset makasivat selällään maassa kännissä, vaikka lavalla soitettiin rokkia.

Serkkupoika Salmen kylällä oli myymässä syystalvella 1976 kuortanelaisittain legendaarista sonic-blue Hagström Kent -sähköbassoaan. Isä-Lasse ei paljon tingi, vaan kirjoittaa pyydetyn 200 markan shekin. Helvetti, kiirastuli ja taivas, meillä on nyt sähköbasso, vuosimallia 1964! Nyt minä alan elää! Tätä ei sitten myydä ikinä. Eikä oo myyty. Niin musta tuli basisti, niin kuin Suzistakin. Jos Jeesus olisi jotain soitinta soittanut, niin teologina veikkaisin, että bassoa.

Ala-Kuhan Jussikin kehui aikanaan Virtain kaupungin veistopiirin kitararakennuskerhossa tuota ruotsalaista laitetta ja erikseen sen kaularautaa. Jussi sanoi mulle keväällä vuonna 2000 itte tekemäni telen saundin etsimisen ohessa, että ”pirä pelimannihualta haagsrömistäs, s´oon niitä harvoja soittimia, joita ei oo syntisiksi sanottu”.

Kuortaneen yläasteen poikien metallityön opettaja Mäenpään Pentti kirosi, että ”taasko” ja ”aina niitä samoja”, kun pyysin saada tehdä mikrofoninjalkoja ja valoshowtelineitä. Mantsisen Nestorilta herui myötätuntoa vielä vähemmän kapitalistiselle porvarilliselle harrastukselle. Vonkaamalla vongaten sain tehdä bassokaappeja ja kitarakoteloita. Noille käsityötunneille piti meidän 7-luokkalaisten lasten mennä pelottavien 15-16 -vuotiaiden kansalaiskoululaisten lomitse.

Usein Niinimaan suunnan oppilaat huutelivatkin kansalaiskoulun aulassa meille viattomille oppivelvollisille. Kerrankin kailotettiin, että luulenko muka olevani joku Ile Kallio. Huutelun ja pelon kesti, kun tiesi, että korvaukseksi muutaman askeleen päästä voisin jälleen vilkaista oven raosta Hänen Leipänsä –bändin treenikämppää. Se oli ihan oikea oikeiden soittajien bändi, vaikka ei osannutkaan kuulemma soittaa Roadrunner-kappaleen introsekamelskaa. Tuossa bändikämpässä oli seinillä sinisiä appelsiinien laatikkopehmusteita akustisina vaimentajina…ja eikun osuuskauppaan vonkaamaan samanlaisia jaffajuttuja.

Taloissa oli vielä 70-luvulla varastoissa toimivia vanhoja huonekalun kokoisia putkiradioita, joita sitten vonkasin käyttööni vahvistimiksi. Parhaimmillaan pinottiin kolme radiota päällekkäin sarjaan: phonosta sisään, päällimmäisen ämyristä keskimmäisen phonoon, ja vielä kerran sisään ja ulos, taisi siinä säröäkin esiintyä. Näillä mentiin vuosia kunnes Suosikin takakannesta tilattiin putkivahvistimia postiennakolla.

Oheisissa vanhimmissa haalistuneissa värikuvissa on bändin nimi Konnon kuivaaja. Kitaristina Harri, rumpalina Hannu ja allekirjoittanut basistina. Farkkujen lahkeet ovat sata-aitoa seitkytlukua, enhän mä niitä osannut kääntää, luulin että noin ne pitää olla. Kitara ja basso olivat oikeita soittimia, muu kalusto löytyi navetasta ja Hankkija-maataloudesta. Kun ei ollut rahaa turhuuteen, täytyi improvisoida. Aivan sama, millä ääni saatiin aikaan, kunhan saatiin.

Yläasteaikaan syksystä 1976 kevääseen 1979 soittelin itsekseni aivan liian huonojen vaikutteiden alaisena, liikaa Hurriganesia, liikaa Sleepy Sleepersiä ym., harrastusta häiritsi myös varsin tiivis kestävyysjuoksuurheilu. Seinäjoella ja Alavudella käytiin tasaiseen tahtiin hiplaamassa soittimia, mutta ostettiin aina plektra. Otin pari tuntia kitaraopetusta Juhani Syrjälältä, bassoa opettelin soittamaan tekemällä läksyjä basso sylissä ja kuuntelemalla YLE:n Metsäradiota.


Jesse, basso ja pultut!


Harri ja Hannu Ala-Lahti