Astaroth

Varhainen versio:
Jarkko Salo (kitara), Jyri Lahti (rummut), Teemu Vähäkangas (kitara), Kuisma Uotila (basso, laulu)

Heikki Rantanen (kitara), Kuisma Uotila (basso, laulu), Teemu Vähäkangas (kitara), Rami Mäkilaine (rummut).

Yhtye oli aktiivinen vuosina 1988-1996 ja 1999-2001.

Teemu Vähäkangas & Co. muistelevat:
Astarothin perusti Kuisma Uotila ja Teemu Vähäkangas 1987/1988 vaihteessa. Nuoret miehenalut olivat mieltyneet metallin uuteen rajumpaan aaltoon (jota speed / thrash metalliksi kutsuttiin) joten pitihän sitä saada soittaa sitten itsekin. Aikaisemmissa bändivirityksissä Teemu oli basisti mutta loogisesti nuoret miehet ajattelivat basson olevan helpompi soitin joten Kuisma sai aloittaa bassosoiton opettelun huutamisen lisäksi Teemun siirtyessä kitaran varteen. Teemun vanha soittokaveri Jyri Lahti lähti rumpaliksi. Heti alusta pitäen oli selvää että tehdään omia biisejä eikä alkuaikojen jälkeen keikoilla kuultu enää lainabiisejäkään. Pienen säätämisen jälkeen kakkoskitaristin tontille löytyi Jarkko Salo ja varsin pian alkoi keikkailu lähialueen bänditapahtumissa. Keikkoja ei ollut kuitenkaan liikaa joten nuoret miehet pitivät omia Bad Luck’s Rock-iltamiaan muun muassa Nurmon yläasteella. Samanhenkistä porukkaa alkoi löytyä yhä enemmän myös lähikunnista ja pian DIY-henkisiä keikkoja alkoi olla myös lähikunnissa, erityisesti Kuortaneella. Alaikäisinä keikkareissujen ja soittokamojen roudaaminen oli aika haastavaa ja aika usein reissut taitetiin Kuisman isältä lainatulla umpilavallisella Bedfordilla. Ohjaamoon mahtui juuri ja juuri kuskin lisäksi kaksi ihmistä joten osa jengistä sai istua sitten lavalla soittokamojen joukossa. Talvipakkasilla oli se olikin oikein todellista rock’n rollin glamouria.

Erityisen mieleenpainuva keikka varhaisajoilta oli Törnävänsaarella kun Astaroth pääsi lämmittelemään kotimaan nousevaa metallisuuruutta Stonea. Porhallettiin innosta puhkuen paikan päälle lähinnnä vain kitarat ja pumpukalikat kainalossa kun keikan järjestäjä ei ollut ymmärtänyt infota että oma backline olisi tarpeellinen. Stonen miehistö oli erittäin joviaalia antoi ystävällisesti lähes koko backlinen märkökorvien käyttöön, vain kitaranupit tuli jostain itse hoitaa.

Ainakin yhdessä bändikilpailussa bändi myös piipahti ja sai siellä tuomaroineelta Veltto Virtaselta lempinimen ”Hyllykallion Saatanat”.

Hiljalleen alkoi nousemaan pientä musiikillista erimielisyyttä ja Jarkon tilalle kitaraan tuli Hessu Rantanen. Nelikko valmistautui äänittämään ensimmäistä demoaan ja vähän ennen äänityksiä Jyrin tilalle rumpuihin tuli Rami Mäkilaine. ”Fourth Reich” äänitettiin Kemun Studiossa Seinäjoella tammikuussa 1990. Tuohon aikaan demot myivät kädestä käteen hyvin ja undergoundissakin alkoi kuhisemaan. Tapetradingin ja erilaisten fanzine-lehtien kautta maine kiiri jopa jo Suomenkin rajojen ulkopuolelle. Ensimmäisten kirjeiden ja demotilausten löytäminen postilaatikosta oli aika huiman tuntuista. Nelikko teki lisää keikkoja ja kun draivi oli päällä niin Astaroth meni äänittämään toisen demonsa ”Prophecy” samaan studioon jo saman vuoden lokakuussa. Ensimmäisen demon kevyempi thrashaus alkoi saada yhä raskaampia ja synkempiä musiikillisia sävyjä, maailmalla death metal teki tuloaan. Prophecyä seurasi keikkoja muuallekin Suomeen ja ennen kaikkea paljon demotilauksia sekä haastatteluja fanzineihin nimenomaan ulkomailta. Myös bändin paidat tekivät yllättävän hyvin kauppansa, pari painosta myi nopeasti loppuun. Erityisen kutkuttava yhteydenotto tuli Saksasta, Inline Music halusi tuottaa bändille kunnon promon ja hoitaa sille sitä kautta kunnon levydiilin. Osa porukasta kävi paikan päällä katsastamassa studion ja neuvottelemassa sopimuksesta. Tästäkin älypäiden reissusta jo saisi oman tarinansa tyydytään toteamaan että pojat on poikia. Luksusluokan studio oli melko mykistävä vaatimattomiin oloihin tottuneille nuorille miehille ja kun siellä oli muun muassa Lou Reed sekä Accept äänitelleet levyjään olivat nuoret herrat aika myytyjä ja diili tehtiin. Ilmaista lystiähän tuo ei ollut ja ilman Kemun avokätistä rahallista tukea koko homma olisi jäänyt haaveeksi.

Vapaata äänitysaikaa joutui odottelemaan jonkin aikaa mutta vihdoin koitti maaliskuu 1992 ja neljä ukkoa ahtoi itsensä sekä soittokamansa Hessun pakettiautoon ja matka kohti Saksan Wilsteriä alkoi reippaan lumimyrskyn saattelemana. Saksan tulli kiinnostui pitkätukista ja pitkien vakuuttelujen (”Ei, meillä ei ole edelleenkään mukana kokaiinia tai heroiinia) ja auton sekä soittokamojen ratsauksen jälkeen päästiin turvallisesti perille maaseudulla sijaitsevaan studiokompleksiin. Kolmen biisin äänittämiseen oli varattu ruhtinaalliset kuusi päivää (tai meidän tapauksessamme yötä eli olimme niitä halpamatkalaisia joiden studioaika oli yöllä, isommat bändit käyttivät studiota päivisin). Äänittäjän lisäksi paikalla pyöri erikseen vielä kaksi äänitysteknikkoa joten kuviot olivat aika hämmästyttävät. Biisit rykäistiin narulle parissa-kolmessa yössä ja älykkäästi viihdeorientoituneet nuoret miehet päättivät käyttää jäljellä olevat päivät matkusteluun sekä yleishupailuun lähialueella ja antaa teknikoiden hoitaa miksaukset lähinnä ihan itsekseen. Ei mitenkään fiksua saatika ammattimaista mutta noin vaan.

Onnistuneen joskin raskaan reissun jälkeen tunnelmat olivat aika voitokkaat ja odotukset korkealla. Saksasta soiteltiin alkuun viikottain ja kerrottiin tilanne. Hiljalleen puhelut harvenivat ja aikaa kului eikä mitään tapahtunut. Managerointisopimuksen deadline läheni, läheni ja umpeutui. Eivät kuulemma onnistuneet neuvottelemaan hyviä diilejä. Kieltämättä tuli mieleen että taidettiin vaan hippejä huijata kalliiseen studioon lupaamalla niitä näitä. Näin jälkikäteen katsellen saattoi toisaalta olla myös hyvä ettei mitään muita diilejä tullut sillä näin sinisilmäisiä kloppeja olisi ollut helppo vedättää vaikka millaiseen orjadiiliin.

No niin tai näin. Käteen jäi kasa mahtavia muistoja ja kelpo nauha joten päädyttiin pistämään se pihalle omakustanteisesti. Pieni turhautuminen näkyi ehkä demoa nimetessä joten siitä tuli War Against Life. Fanzineista tuli poikkeuksetta kehuvia arvosteluja ja nauhaa meni kaupaksi hyvin. Vielä tuohon aikaa undergroundissa fanzinejen ja tapetradingin lisäksi kirjevaihdon mukana kulki huomattava määrä flyereitä ja näiden perusteella ihmiset sitten tilasivat monesti summamutikassa eri bändien äänitteitä, eli rahat vaan kirjeitse matkaan ja odottamaan. Vilkkaimpina aikoina pelkästään demotilauksia tuli viikon aikana kymmenittäin. Kun dollarin ja viiden dollarin seteleitä oli kertynyt tarpeeksi Teemu kävi niitä pankissa vaihtamassa markoiksi postimaksuja kattamaan. Tästähän seurasi sellainenkin koominen juttu että epäileväisten pankkineitien kautta alkoi kulkemaan pientä huolestunutta huhua että nyt ne pitkätukat on jo ulkomaisten huumerinkien rahanpesuhommissa.

Sitten alkoikin pitkätukkien hiuslaitteisto vuorotellen lyhentyä eli armeija alkoi ankeuttamaan elämää ja pistikin vähäksi aikaa soittohommat tyhjäkäynnille.

Vuonna 1994 osittain lyhyttukkainen miehistö äänitti Hannu Sepposen kotistudiossa uuden demon lähinnä levy-yhtiöitä varten. Grungen myötä levy-yhtiöiden kiinnostus alkoi suuntautumaan kevyempään musiikkiin ja toisaalta Astarothin materiaali ei ollut tarpeeksi brutaalia että esimerkiksi death metalliin erikoistuneet lafkat olisivat siitä kiinnostuneita. Näin ollen kovin järkeviä sopimusehdotuksia ei tullut muuta kuin hollantilaiselta Teutonic Existence Recordsilta jonka kanssa päädyttiin yhteistyöhön. Seiskatuumainen ”Operation Warlord” äänitettiin tutussa ympäristössä eli uudistuneessa Soundwall Studiossa joulukuussa 1994 ja julkaistiin vuoden 1995 keväällä. Vuotta myöhemmin se lisensioitiin vielä Wild Rags Records -nimiselle jenkkilafkalle joka painatti siitä cd-version. Positiivisesta mediapöhinästä huolimatta osa miehistöstä alkoi olla kiinnostuneempi muista jutuista joten motivaatio-ongelmien ja erinäisten vastoinkäymisten myötä Astaroth soitti viimeisen keikkansa Provinssirockissa 1996. Astarothin hiipuvan hiilloksen lämmössä oli jo jonkin aikaa kasvanut Yellin kummallinen kukkanen.

Vuonna 1999 Kuisma ja Teemu laittoivat pumpun vielä kerran pystyyn. Kokoonpanoon liittyi vanha tuttu kitaristi Tero Perasto sekä rumpali Juha Peippola ja uusien biisien innoittamana nelikko äänitti koruttomasti nimetyn ”Promo 2001”:n. Pian tämän jälkeen alkoivat vastoinkäymiset. Muun muassa eräänä synkkänä yönä treenikämpän lattialle kertyi kevyt 20 cm kerros vettä ja tämä vesivahinko aiheutti isot vahingot soittovehkeille. Lisäksi työtapaturmat ja muut soittohommiin vaikuttavat terveysongelmat alkoivat hidastaa treenitahtia. Teron tilalle korvaavaksi kitaristiksi kiinnitettiin shreddaushirmu Jaska mutta tämäkään ei epäonnen sarjaa lopettanut ja homma alkoi olla jo ihan täyttä Spinal Tappia. Pitkien soittotaukojen ja levy-yhtiöiden kiinnostumattomuuden turhauttamana Kuisma ja Teemu totesivat Nummirockissa 2002 Astarothin ajan olevan käytetty ja niinpä päätettiin pistää pensselit santaan.