Mama & The Darkbreakers

Ensimmäinen kokoonpano:
Jussi ”Rotta” Heiniluoma (laulu, kitara), Jarmo ”Jallu” Kortesmaa (kitara), Jukka Mäkitalo (rummut), Mika Tarkkanen (basso).

Toinen kokoonpano:
Jussi ”Rotta” Heiniluoma (laulu, basso), Jarmo ”Jallu” Kortesmaa (kitara), Jukka Mäkitalo (rummut)

”Tunnetuin” kokoonpano:
Jussi ”Rotta” Heiniluoma (laulu, basso), Jarmo ”Jallu” Kortesmaa (kitara), Juha Kinnunen (rummut, taustalaulu, koskettimet), Hannu Kohtamäki (huuliharppu, kitara, koskettimet).

Jussi Heiniluoma muistelee:
Strange Lovehousen kanssa osittain päällekkäin käynnistyi Mama & The Darkbreakers vuoden 1989 alussa. Jallu oli Karvian nuorisoseurantalo Sampolan yläkerrassa sijaitsevassa treenikämpässämme tehnyt joitain äänityksiä kasettineliraiturillaan. Kuullessani erään hänen kyhäelmänsä persoonallisen kitarariffin innostuin siitä kovasti. Kehittelin siihen basson ja laulun, ja pyysimme nauhalle Jallun kanssa Action Zerossa (ja tällä vuosituhannella The Black Light Theatressakin) soittaneen rumpuvirtuoosi Jukka Mäkitalon. Riffistä syntyi insestistä kertova Sexuality (”My nice daddy”)-biisi. Pari muutakin biisiä samalla vauhdilla äänitimme, joissa lauloin, soitin bassoa ja snadisti kitaraakin.

Nauha kuulosti mielestämme persoonalliselta. Olimme bonganneet, että Etelä-Pohjanmaalla on keväällä Pohjanmaa-rock-kisa. Sinnehän oli tällä projektilla päästävä. Ongelma vaan oli se, etten missään tapauksessa halunnut laulaa ja soittaa bassoa yhtäaikaa.

Siihen aikaan kuljimme paljon Lapuan Latosaaressa. Se oli mielestämme hengeltään Kauhajoen Kasinoa rokimpi, ja järjestysmiehet eivät olleet niin agressiivisia kuin Kasinolla. Siellä olin tutustunut Rock SM:ssä menetystä niittäneen ja arvostamamme Manic Toysin basistiin Mika Tarkkaseen. Tiesimme, että bändi viettää välivuotta (jälkeenpäin ajatellen hieman väärään aikaan), ja että välivuoden yksi syy saattaa olla Tarkkasen fiiliksissä. Siitä huolimatta lykkäsin demokasettimme hänen kouraan ja käskin kuunnella. Kerroin, että tarvitsemme häntä basistiksi Pohjanmaa-rockiin. Hän ei heti kauheasti ajatukselle lämmennyt.

Viikon päästä hän oli kuunnellut kasetin, ja voimakkaan ylipuhumiseni saattelemana hän lupasi tulla kisoihin soittamaan bassoa.

Seinäjoen alueen kisassa tulimme puun takaa mustana hevosena ja voitimme kisan. Koko Pohjanmaa-rock-kisan voittamisesta oli luvattu esiintyminen Provinssi-rockissa ja olikohan jotain studioaikaakin. Taas Latosaaressa Mika sanoi, että hän jää bändiin, jos voitamme myös finaalin ja pääsemme Provinssiin.

os karsinnoissa olimme tulleet puskista, niin nyt meidät jo tiedettiin, ja jotkut jopa veikkailivat voittoamme. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan kisan voitti vaasalainen Vihan Lapset. Tähän purkautui myös yhteistyömme Tarkkasen kanssa.

Treeneissä kävi koesoitossa basson varressa Kauhajoella legendaarinen, nyt jo edesmennyt hahmo nimeltä Wände. Jo hänen kuljetusseurueensa oli vakuuttava: Mukana olivat ainakin Jari Yliaho (Juice Leskinen Slam ja Siberia) ja Rene Salonen (Skädämin keikkabussikuljettaja). Wände oli varsin varteenotettava basisti bravuurinaan monien Rushin biisien osaaminen. Mama & The Darkbreakersin alkutaipaleella meidän vaikuttajiamme oli niinkin rockmusiikin eri laidoilta olevat nimet kuin Rush ja Velvet Underground. Toki Pohjanmaa-rockin yhteydessä joku oli maininnut musiikkimme verrokkina ”koukkupunkbändi” XTC:n, ja Jarmo ”Latvis” Latva-Äijö kutsui Botnia Beat-lehdessä musiikkiamme käsitteellä ”post barretian songs”.

Meitä kuitenkin hieman epäilytti Wänden elämäntavat, ja että onko hänestä vastuulliseen työskentelyyn bändissämme, vaikka emme kyllä itsekään tainneet olla ihan puhtoisia pulmusia. Treenasimme kuitenkin kolmestaan ja lopulta totesimme, että minä soitan bassoa.

Olin tähän asti soittanut Jallun bassolla ja totesin, että kai se nyt on hankittava oikein oma bassokin. Seinäjoella Musiikki Fazerin liikkeessä oli myytävänä kulahtaneen näköinen, mutta hyvässä soittokunnossa oleva japanilainen JV-sarjan Squier Jazz Bass. Hintapyyntö taisi olla 900 markkaa. Tinkasin hintaa siitä alemmaksi ja vielä samaan hintaan piuhaa mukaan. Tinkaus onnistui. Myyjä perusteli, että saan basson haluamallani hinnalla, kun ei siinä ole kuin kaksi mikkiä. Lukijalle tiedoksi, että legendaarisessa rockbassossa nimeltä Jazz Bass on aina kaksi mikkiä. Tällä myöhemmin sessioissamme äänittäjien kehumalla bassolla soitinkin koko tulevan Mama-uran.

Vuonna 1989 teimme joitakin keikkoja ja nauhoitimme Parkanossa Tuomiston Arin studiossa demon, jolla taisi olla lähinnä noi Pohjanmaa-rockissa soittamamme biisit. Keikkojakin jonkin verran tehtiin.

Kesällä 1990 rumpalimme Jukka Mäkitalo ilmoitti lähtevänsä bändistä ja keskittyvänsä soittoon parkanolaisessa White One-bändissä. Mielestämme hän tietenkin ”veikkasi väärää hevosta”. Olimme kuitenkin hieman hädissämme, että Mäkitalon korvaajia ei ihan joka oksalta löydykään.

Jallun entinen soittokaveri Juha Kinnunen oli palannut juuri Amerikasta vaihto-oppilasvuotta vietettyään. Hän ilmaisi halukkuutensa päästä bändiin rumpaliksi. Epäröin asiaa, sillä vaikka tiesin hänet hyvin musikaaliseksi, niin olin huolissani hänen hentoisesta rumpujen käsittelystä. Hän lupasi, että ote on muuttunut. Niin se olikin.

Haimme hänen kanssaan Helsingin suunnalta Taman rummut, ja hän piti kahden viikon tehotreenikuurin, ja niin vain vedimme Kinnusen kanssa karvialaisessa Mäkitupa-rock-tapahtumassa. Juha teki hyvää työtä rumpujen takana, ja saimme bonuksena tärkeää lauluvoimaa lisää bändiin.

Ilmajokinen Mixed Up Kids teki levyn ja he kehuivat kovasti äänittäjänä toiminutta, tuolloin vielä Yössä vaikuttanutta Jani Viitasta. Niinpä sovimmekin vuoden 1990 lopulle hänen kanssaan äänityssessiot Lempäälässä sijainneeseen Sunqvistin Mikan MSL-studioon.

Tämä yhteistyö olikin napakymppi: Hän oli meidän George Martin, joka järjesti puitteet hulluimpiinkin visioihimme, välillä taustalauloi korkeita ääniä biiseissämme ja lopulta soitti vähän kitaraakin.

Ekoissa sessioissa äänitimme biisit President, Am I a girl ja Afterwards. Afterwards oli hidas, raskas ja melankolinen biisi, jossa livenä soitin jalkapedaalilla bassot ja samalla komppinäppäilyä kitaralla. Se alkoikin soida mukavasti ihan kasettidemoltamme Helsingin Radio Cityssä.

Lähettelimme demoamme erityisesti pienemmille levy-yhtiöille. Kill City Soundin Heikki Vilenius kiinnostuikin musastamme ja hän julkaisi kesällä singlen, jonka a-puolella oli President ja b-puolella Am I a girl. Yhä vielä välillä mietiskelen, miksi hän ei ottanut mukaan jo radiosoittoa saanutta Aferwardsia.

Single sai hieman radiosoittoa esim. Radio Mafiassa. Tuo oli kuitenkin aikaa, jolloin ainakin jonkinlaisen radiosoiton takasi se, että teki vaan tarpeeksi hyvän biisin.

Single avasi myös ovet Helsingin, Tampereen, Turun ja Jyväskylän keikkapaikkoihin – enää emme pyörineet pelkästään Etelä-Pohjanmaalla ja Pohjois-Satakunnassa.

Vuonna 1992 teimme nauhoituksia Seinäjoen Soundwall-studiolla. Emme olleet lopputulokseen täysin tyytyväisiä, joten noita äänityksiä ei koskaan virallisesti julkaistu.

Bändiin pikkuhiljaa tuli mukaan vanha soittokaverini Hannu. Ensin hän soitti vain joissakin biiseissä huuliharppua, sitten mukaan tuli koskettimet ja lopulta hän soitti myös kitaraa.

Keikkailupuolelta mainittakoon vielä meiltä erikseen tilatun Joy Division-keikan. Olimme soittaneet Joy Divisionin Shadowplaytä encoreissa, ja pieni porukka seinäjokisia aktiiveja halusi meidän soittavan täyden setin Joy Divisionia. Treenasimme setin ja soitimme sen provinssirockviikonlopun perjantaina Wall Street-ravintolan kellarissa sijainneessa parkkihallissa. Soundi oli tilasta johtuen kolkko, mutta tunnelma savukoneineen hyvä. Muistan paikalla olleen erityisesti tamperelaisia asiaan vihkiytyneitä ”mustahuulia”.

Koska olimme treenanneet setin Joy Divisionia, mietimme, että kyllä vastaava keikka pitää jossain muuallakin heittää. Poikkeuksellisesti kitaristimme Jallu myikin Tampereen I-klubille toisen Joy Division keikan. Tästä keikasta onkin kaksi hauskaa tarinaa:

Jallu soitti jonku keikan jälkeisenä lauantaiaamuna, että hän oli sopinut Joy Division-keikan Tampereelle, ja saamme siellä kolmekymmentä tuoppia kaljaa. Kysyin, että paljonko saamme rahaa, niin Jallu tunnusti, että en huomannut kysyä. No – saimme me sieltä kuitenkin jonkinlaisen rahallisenkin korvauksen.

Itse keikalla soitimme paatoksella menemään Joy Divisionia, kun lavan eteen horjuu muusta yleisöstä ulkoisesti poikennut harmaapukuinen humalainen herra. Hän huutaa: ”Shoittakaa Shuuret setelit!” Emme kyseisellä keikalla toteuttaneet tämän herran toivomusta.

Vuoden 1993 lopulla äänitimme taas Jani Viitasen kanssa biisit Jesus saved My soul, Great Authority ja Fear of growing old. Jyväskyläläinen Maho Pop julkaisi tämän EP:n/sinkun vuonna 1994. Levyltä erityisesti Jesus saved My soul saikin jonkun verran radiosoittoa. Se on varmaankin ainoita biisejä, joka soi niin Miettisen Räkärodeo- kuin Klaus Flemingin Metalliliitto-ohjelmissa. Jesus saved My soul taisikin olla bändin kaikista terävin hetki.

Vuonna 1994 Mama & The Darkbreakers sai Turun ja Porin läänin taidetoimikunnalta avustuksen Ruotsin kiertueeseen. Vaikka kiertueen keikoista useampikin peruuntui, reissu silti tehtiin.

Kuriositeettina mainittakoon, että olimme Norrköpingissä radiohaastattelussa. Radiohaastattelu alkoi normaalisti: Puhuimme uudesta julkaisustamme ja toimittaja soitti lähetyksessä Jesus saved My soulin. Sitten haastattelu kääntyikin linjalle, mikä on saatananpalvonnan tilanne Suomessa. Saimme tiedoksi, että illan keikkapaikkana toimivassa rockklubissa oli ollut hieman aiemmin saatanapalvojien yksityisbileet, jonka jälkeen oli tehty rituaalimurha. Siinä sitten maalaispojat olivat hieman ymmyrkäisenä, että emme me oikein tiedä tästä saatananpalvonnasta Suomessa juuri mitään. No – olihan toki bändimme nimessä sana ”Dark”.

Vuoden 1995 puolella teimme toisen Ruotsin reissumme. Ruotsin keikkojamme organisoi Norrköpingistä ruotsinsuomalainen Liisa, jonka kämpän lattialla välillä nukuimmekin koko bändi. Tuolla reissulla oli kaikki skaala ”menestyksessämme”: Jonain iltana tupa oli lähes tyhjä, kun soitimme – toisena taas aivan tupaten täynnä, ja meininki oli positiivisesti täysin kaoottinen. No – näistä Ruotsin jutuista saisi vaikka oman kirjansa.

Vuoden 1995 puolella teimme myös viimeiset äänitykset luottomiehemme Viitasen kanssa. Noita äänityksiä ei julkaistu koskaan virallisesti. Noin sadasta keikasta viimeisimmät tunnetuimmalla Mama-kokoonpanolla teimme kesällä 1995 Jämijärvellä festareilla, jossa oli tarkoitus kohdata vammaisten kuin myös muidenkin nuorten toisensa, sekä alkusyksystä Pieksämäen Läsnä-Rockissa.

Jallu viihtyi yhä enemmän Helsingissä, ja minulla taisi tulla taas hinku palata kitaran varteen. Tässä vaiheessa bändin musiikki hieman yksinkertaistui ja tuli raskaammaksi. Bändi aloitti kokoonpanolla Jussi (laulu, kitara), Hannu (kitara, huuliharppu), Juha Kinnunen (rummut, taustalaulu), Pasi Merimaa (basso). Myöhemmin bassossa Merimaa vaihtui Pasi Osmoon. Tälläkin kokoonpanolla joitakin keikkoja tehtiin, joskin vielä pienten kokoonpanomuutosten ja kielen vaihtumisen jälkeen bändistä muokkautui Sähköpaimen, kun Maman tarina päättyi 1996.


Provinssirockissa


Kirjurinluodolla