St. Petersaari

Alkuperäinen kokoonpano:
Kari Ilmonen (akustinen kitara, huuliharppu, laulu), Jalli Wikman (akustinen kitara, laulu), Hannu Pirttimaa (basso), Heimo Riihimäki (mandoliini, huilut)

Kari Ilmonen muistelee:
St. Petersaari aloitti joskus kesällä 1978, mutta sen alkujuuret ulottuvat jo 1970-luvun alkuvuosiin, jolloin silloisessa Omakuva yhtyeessä musisoivat osin samat tyypit.

Yhtyeen harjoitustilat olivat Pietarsaaren puukaupunkialueella, Skatassa. Bändin puuseppä ja keikkakuski Henrik Bertlin oli rakentanut mainiot treenitilat vanhaan puutaloon. Samassa pihapiirissä asui muitakin muusikoita hippimeiningillä. Oli yhteisöllinen meininki. Sopivat laitteet hankittiin Pietarsaaren musiikkiliikkeestä.

St. Petersaaren biisit olivat pääosin minun ja osin Heimo Riihimäen käsialaa. Musiikkimieltymyksemme ja tyylit olivat miltei eri planeetoilta, mutta biiseihin rakentui yhteisen sovittamisen kautta folkahtava perussointi, jota korosti paikoin erityisesti huuliharpun ja mandoliinin tiukka unisono. Siitä taisi kehkeytyä yhtyeelle jonkinlainen tunnistettava tavaramerkki. Minun musiikilliset vaikutteet taisivat olla Neil Youngin ja Pekka Strengin musiikkimaastossa, joitain Neil Youngin kappaleita oli ohjelmistossa.

Ollessamme vielä yhtyeen kehitysvaiheessa 1979 pääsimme mukaan ensimmäiselle Provinssi-Rock kokoelma-albumille (KEMULP1) ja kun bändi ylsi kakkoseksi bändien SM-kisoissa, "keskityylissä" alkoivat yllättäen Provinssi-Rock-albumilla olevat biisimme soida aika tiheään valtakunnan radiossa.

Ensimmäisen albumin (Miehen tie / Kompass Records 1980) tekoon tulivat mukaan nuoret abit Markus Fagerudd (piano) ja Keijo Karvonen (basso). Toisen albumin (Tämänkin laulun jälkeen / Kompass Records 1982) tekovaiheessa bändi oli täydentynyt Omakuva-kitaristilla Timo Hautamäellä ja rumpali Jan Stenhällillä. Bassoa kuljetti nuori löytö Ari-Matti Lepistö. Markus Fagerudd ja Heimo Riihimäki taisivat olla parhaiten tietoisia musiikin teoriasta ja sovittamisen taidoista heti bändin alkuvaiheissa.

Albumin levymyynti jäi tiettävästi aika vaatimattomaksi. Elettiin uuden aallon aikaa ja St. Petersaari oli siinä aika marginaalissa - radiosoittoja kyllä oli runsaasti, kiitos mm. Jake Nymanin ja Holle Holopaisen.

St. Petersaaren verkostot ja markkinointi oli aika kivikautista. Otimme puhelimitse itse yhteyttä keikkapaikoille. Levy-yhtiömme Kompass Records manageroi jonkin verran, esim. keikan Tavastialle kevättalvella 1980.

Lievästä kotikutoisuudesta huolimatta keikkoja tehtiin varsin ahkerasti. Bändin laajemmassa ryhmässä (1981-82) kuljettiin oikein vanhalla bussilla, johon oli rakennettu keikkabussin rakenteet nukkumapaikkoineen ja silleen. Varhaisemmassa vaiheessa kuljettiin henkilöautolla, sillä pienempi ryhmä ja puoliakustinen ohjelmisto ei vaatinut suurempia tiloja. Ulkoiselta ilmeeltään bändi tyytyi arkikuteisiin, koska ei muuta ymmärtänyt. Olimme siltä osin ilman strategiaa. Ehkä se sopi folkrockin henkeen.

St. Petersaari lopetti nuoruusvaiheensa loppukesällä 1982, koska muusikot olivat hajaantuneet opiskelemaan tai työelämään ympäri Suomen. Treenien saati keikkojen organisointi alkoi olla ylivoimaista. Uusi tuleminen tapahtui neljännesvuosisata myöhemmin Pietarsaaren Jaakon Päivillä heinäkuussa 2007. Ulkoilmakonserttiin saapui tuhatpäinen yleisö kannustamaan varttuneita muusikoita ja voi sanoa, että keikka oli menestys kaikin puolin. St. Petersaari sai lisäpotkua myös siitä, että tamperelainen levy-yhtiö Rocket Records julkaisi lähes bändin koko vinyylituotannon CD-muodossa vuonna 2010. Tämän jälkeen vuoteen 2020 mennessä levy-yhtiö julkaisi bändin uutta tuotantoa kahden CD-albumin ja muutaman digisinglen verran.

Yhtyeen tuotanto Discogs-sivustolla.