Martti Jalava

Musiikin jokapaikanhöyläksi itseään kutsuva Martti Jalava on syntynyt 1945 Ilmajoella. Musiikin parissa hän aloitti 1958.

Rivimuusikon, orkesterinjohtajan ja sävellys- & sovitustöiden lisäksi vierasta ei ole ollut myöskään kenttätyöt keikkabussin kuljettamisesta miksaamiseen, studiotyöskentelystä äänentoistolaitteiden vuokraamiseen.

Kokoonpanoja hänellä on ollut runsaasti mm. Jalava Sextet, Martti Jalava yhtye, Matti Reijola yhtye, Suikkis, Super Suikkis, AMB, Bluesroad, omia kokoonpanoja duosta kymmenmiehiseen aina tarpeen mukaan. Lisäksi hän on tehnyt runsaasti tuurauskeikkoja eri bändeissä.

Jalavan pääasialliset soittimet ovat olleet puhaltimet ja perkussiot mitään musiikkityyliä kaihtamatta.

Jalavan nykytuotantoa on kuultavissa hänen YouTube kanavalla

Martti Jalavan haastattelu

Ihan alussa olin rumpalina. Oli 36 tuumainen bassorumpu, niitä vanhanajan nahkakalvoisia, lestan vietereitä oli siinä ja yksi kisskiss-pelti, Lefima oli se rumpumerkki. Varhaisessa kokoonpanossa soitti Välimäki, Torala, edesmennyt veljeni oli hanuristina ja Kujala soitti kitaraa ja bassoa. Ja haitaria pyöri kotona, olin vähän toisellakymmenellä. Siitä se sitten lähti.

Ei rokkihommat nyt ihan villinä täällä ollut, mutta kun Luxembourgin radiosta sai kuulla rautalankamusiikkia niin silloin alkoi tämä kitarahomma. 1958 vuoden puolella oli ensimmäiset keikat. Paikka oli Ahonkylän Kalliola, mulla oli satametriä keikalle matkaa. The Myself oli kokoonpano. Lisäkseni siinä oli Pirilä ja edellämainittu Kujala.

Mulla oli kotona Ahonkyläs ulkorakennuksessa kaikkien soittajien kokoontumispaikka, siellä treenailtiin ja kuunneltiin levyjä, koska levykokoelmani oli jo silloin Suomen suurimpia. Ei ollut mitään jämptejä kokoonpanoja, miehet vaihtui. Myös Yahoos-pojat kävivät usein kuuntelemassa uutta musaa.

Musiikki oli sellaista helppoa kevyttä ja melodista John Mayall tyylistä bluesia. Muistan kun kitaristina oli Välimäen Wilitsoni. Se oli todella kova ja taitava, Emmat ja Shadowsit meni yksiyhteen. Välimäki soitti mun Selmerin kitaravehkeillä johon lisäsin Binsonin kaikulaiteen. Kitarana oli Kent. Mutta ei tämmöinen alkuaikojen rautalanka oikein muuta ollut kuin sitä että sai soittaa.

Sitten tuli The Graham Bond Organization. Se oli ehdoton. Radio Luxembourgissa sitä soi iltaisin. Dick Heckstall-Smith sai sellaisen vimman päälle, että torvikauppaan. Mun oli pakko ruveta äiteetä kiristämään, että vekseli, nyt on pakko löytää torvi. Soitinliike Wikla Seinäjoelta sellaisen sitten tilasi käytettynä jostain ulkomailta. Se oli tenorisaksofoni. Myöhemmin sitten Paroni Paakkunainen sai mut sellaiseen kuumeeseen, että piti toisena puhaltimena olla baritoni. Ja sitten taas Dick Heckstall-Smith sai aikaan sen että sitten piti olla myös sopraano.

Kyllä Heckstall-Smith on mut myrkyttänyt tähän ja se jatkuu vieläkin. Mä soitan vieläkin keikoilla kahdella yhtäaikaa, vähän pelleilen ja peukut nousee. Vasta 70-luvulla aloin soittamaan myös koskettimia.

Kurikassa oli soitinliike Kivimäki. Sen soitinkauppiaan luona kävin ja se mua opetti. Vainion Antin johtamassa Musiikki Opistossa kävin oppilaana, mutta se jäi kesken, hätäänen kun olin. Sitten olin Pellisen Alpon opissa. Kuortaneelta oli kova fonisti Laitilan Kauko. Se oli semmoinen mies joka käski mun soittaa toisella lailla kuin musiikkiopistossa "Unohda kaikki sellaiset asiat, ne kaikki on toisen opettamaa, sä et saa siihen koskaan mitään luovuutta kun sä rupiat joitain kärpäspaskoja tuijottamaan" eli paperien mukaan soittamaan. Kakelle siitä pisteen. Laitilan Kake oli sellainen voimakas brutaali soittaja "Pitää tuntua siltä että torven ränni oikee". Sitä aiva peliättiin Amapolan jameissa. Kake soitti jo aivan eri tavalla kuin mitä täällä oli huttua yritetty soittaa tai tanssimuusikot johonkin tangoon nysvänneet alkusoiton. Kyllä sen ittestä huomaa tänäpäivänä ettei mitään lainkuuliasta opetusta ole ollut, mutta perheeni oon elättänyt sillä.

Joitakin irtokeikkoja tein 60-luvulla parina vuotena. Jorma Kalevin bändistä sain mukaani kaksi erittäin hyvää muusikkoa Sillanpään Paavon ja Suojasen Veikon. Sen mä huomasin ensimmääseksi, ettei ookkaa heleppo löytää semmoisia miehiä ympärille jotka oivaltaisi tämän homman joka oli tulemas, jotku Arthur Brownit, Creamit, Winwoodit, Hawkwindit. Oli hyviä taidokkaita soittajia, mutta ne oli niin pinttyneitä tanssimusiikkiin, että se oli melkein väkivaltaasta vääntöä että soitetaan nyt tämän illan aikana edes yksi rokki kun tuolla on nuoria. Keskustelut ja treenit loppui monesti lyhyeen. Olihan se ittellekin uutta vaikka oli Radio Luxembourgia seurannut. Olihan joku "Sunshine of Your Love" muuta kuin "Vihreät niityt".

Ei siinä mitään pahaa ollut tanssimusiikissa, siitä sai rahaa. Tanssipuoli oli täällä vahvoilla ja rokkipuolelta tuli tanssibändeihin soittajia kun ne huomas ettei sitä keikkatouhua ole paljoa eikä rahaa saanut. Oli paljon poikia jotka kanssa halusi maksaa soittovehkeensä keikkarahoilla. Mä otin miehiä soittamaan. Hajotin isoon bändin kolmeksi ravintolabändiksi ja ne kaikki kulki eri paikoos täs maakuntaa. Ostin niille pakettiautot että pääsevät keikoolle. Ja kun viikonloppuisin oli tätä rokkitouhua niin niistä kolmesta kasattiin yksi iso bändi

Arkisinkin oli tanssilavakeikkoja ja viikonlopulla revettiin "hyppikää pöyrillä, hajottakaa tämä paikka" -rokenrolliin ja progeenkin. Treenattiin esimerkiksi King Crimsonin 21st Century Schizoid Man hyvään esityskuntoon ja 18 minuuttia pitkäksi. Olin todella utelias seuraamaan yleisön reaktioita lähes illasta toiseen. Sain enemmän hyvää palautetta kuin huonoa, toki sitäkin tuli kun kokeilimme soittaa kappaletta tavallisissa tanssipaikoissa ja yökerhoissa. Parhaat suosionosoitukset tuli mm. Tavastialla, Kukonhiekassa ja Rattoriklubilla. Teatteri Kulmassa Vaasassa kappalevalinta ei mennyt enää läpi. Piti muuttaa Jätkänhumpaksi.

Joskustehtiin parinkin viikon kiertueita pohjoiseen, joka päivä oli jotakin. Tehtiin todella soittohommien eteen eikä vaan kuittailtu ja käyty pelleilemässä ihmisten edessä juovuksis. Soittaminen on verokirjanalainen työ kuten kaikki muukin. Pohojanmaalle pikkuusen peukkua alahapäin siitä, että täällä oli juomapuoli tärkeämpää kuin soittaminen. Kyllä juomapuolta saa olla sitten sen jälkeen kun soittaminen on suoritettu. Mulla oli 70-luvulla niin jyrkkä laki että jos sä haisit vanhalta kalialta tai viinalta niin lopputili. Samantien sai kantaa vehkeet autosta ja Seurahuoneen eteen ja uusi mies tilalle.

Menetin Hesperiasta kuukauden keikan. Antoivat soittaa sen illan mutta sitten ravintolapäällikkö tuli sanomaan, että Jalavan kuukausi menikin näin äkkiä. Ihimettelin että mikä nyt kun yleisökin tykkäs. Ravintolapäällikkö sanoi, että "Kosketinsoittajanne haisi viinalle vastoin työsopimusta. Laitteet autoon ja kohti Seinäjokea".

Sellaasen haluan mainita, että oon aina tienannut soittamalla soittimet, ei ole koskaan tarvinnut mennä oikeisiin töihin, että saisi soittaa. Ei saisi kehua, mutta kalusto on varmaan tämän alan huippua. Säkkipilli multa puuttuu se täytyy tunnustaa, harppukin on. Valolaitteisto oli aikoinaan varmahan Suomen kovimpia, hommasin Ruotsista vähän isomman paketin ja siihen lisäsin tavaraa kun Danny ja Frederik myi omia kamojaan pois.

"Paa verta siihen Hammondihin, älä hipelöi. Se on sellainen soitin jolla tehdään massaa!" Mun tyyli ja tapa on ollut se, että pitää olla kaksi bassorumpua ja Hammond urut. Ne pitää olla, muuten ei tule mitään. Mä oon aina ostanut vehkehet, bändin PAt ja pääsoittimet. Mä olin aika kova työllistäjä, mulla oli aina töitä, keikkoja oli jopa Suomen ennätykseen asti, yli 300 keikkaa vuodessa ja joka päivä vielä roudattiin. Silloin sai ainakin soittaa niin että se soittaja pystyi ostamahan, velaaksi tietenkin, soittimia ja autoja. Ei niistä ollut koskaan pulaa.

Kyllä mä täällä Seinäjoella ensimmäisenä hommasin jäseniä liittoon. Muusikkojen ammatti federaatio, MAF oli siihen aikaan. Se oli Raittisten veljesten järjestämä että hommaan jäseniä tällä alueella. Mutta se oli vaarallista 70-luvulla huudella Pohjanmaalla että liity liittoon.

Mulla oli parhaimmillaan 9 linja-autoa. Viihde-Kolmion kanssa vuokrattiin tanssipaikkoja sadan kilometrin säteellä, kesä- ja talvipaikkoja ja sitten järjestettiin niihin ilmainen linja-autokuljetus. Kukapa olis lähtenyt arkena tanssipaikalle sadan kilometrin päähän, mutta Seinäjoen torilta lähti ilmainen kuljetus erestakaasi. Aina oli 70 henkeä porukkaa linja-autossa eli 70 lippua myytiin enemmän tanssipaikalla. Viihde-Kolmio maksoi mulle kilometrirahaa. Näin tehtiin ja aika kauan tehtiinkin. Siinä oli poliisit ja nimismiehet mun kimpus että kuinka sä voit tätä tehdä kun sulla ei oo liikennelupia. Se oli aivan laillista hommaa kun vain vuokrasin autoja viihde-Kolmiolle ja vuokrasi niitä bänditkin. Se oli sitä aikaa.

Ensiksi meitä myi Antti Einiön Artistit oy ja sitten Danny pyysi D-tuotantoon ja sinne mentiin. Muutama vuosi siellä sit mentiin, kunnes Lissu sanoi että kerää niitä osoitteita. Lissu pisti sitten ohjelmatoimiston pystyyn. 32 artistia oli Lissulla myynnissä Anttilan taikureita myöden. Sen jälkeen ei olla oltu kenenkään orjana ja määrättävänä vaan tehty kaikki itte. Jos puhelin soi "meillä olis häät"... niin me mennään. Kaikki käy oli hää- taikka ravintolakeikka. Ja sitten käyn kirkoos eri kokoonpanoolla.

Mulla oli ensimmäinen bändi seinäjokisista joka pääsi Sorsanpesälle soittamaan. Soitin siellä yli 300 keikkaa, se oli aina 2 kuukautta vuodesta vähintään. Lehdetkin sen kiriootti "Sorsanpesän johtaja Itäkylä mainitsi, että käytämme vain laatubändejä, emme ota seinäjokisia - sulukuuhin "juoppoo" bändejä.

Oltiin Hyvinkään Sveitsissä, joka oli samaa Sorsanpesä ketjua, soittamassa ja Itäkylä pörräs siellä juovuksissa. Meillä oli valot päällä ja esiintymisasut, jotka Lissu oli tehnyt. Vähän kuin Sweet tai Slade bändillä, kimalletta. Itäkylä sitten tuli mulle sanomaan, että maksaa bändin Seinäjoen Sorsanpesälle. Luulin että se tuntee meidät kun oltiin soitettu Seinäjoen joka kapakassa, mutta ei. Sovittiin siinä ja se antoi mulle lapun. Menin sitten Seinäjoella Sorsanpesän toimistoon Virkkusen Pekan luo ja esitin asian että näin sovittiin ja hinnatkin verokirjan mukaisiksi ja heti kuukauden sopimus. Kyllä meitä monet karehti silloon, että kuinka tuollaanen bändi saa nyt sitten soittaa kun he ei kelepaa. Itäkylä huomasi vasta kolmantena iltana että "ai, te oottakin täältä Seinäjoelta". Oltiin Martti Jalava Sextet, mutta kun se oli liikaa ulkomaata niin ilmoituksissa luki monesti Martti Jalava yhtyeineen että olis haissut humpalta.

Sorsanpesän keikoille oli kova hätä saada basisti kun entinen vietiin letkuuhin maksan vuoksi. Silloin Ameeba tuli bändiin. Se oli vasta 14 vanha. Äiteensä toi kun portsari ei päästänyt sisään vaikka se yritti selittää että hän on ekaa iltaa Jalavan bändissä ja jää siihen vakituuseksi kun soittaa tämän kuukauden täällä. Mä en tuntenut herraa vielä silloin, olin vain kuullut että sillä on hyvät bassovehkeet ja hyvä soittaja. Oli se taitava ja nopia oppimaan. Sittenhän se taisi jatkaa Reetun bändiin?

Radioon äänitettiin jotain, mutta levytyksiä ei ollut. Kempin Tehu oli yhdysmiehenä ja Tehu välillä soittikin meidän kanssa Auneksen koululla. Jonkun verran oli omaa tuotantoa ja se oli kovin rumpuvoittoista. Pönttöjä oli lauteella vaikka kuinka paljon. Mun rumpali esikuvat on Jon Hiseman, Ginger Baker, Simon Phillips, Terry Bozzio. Mulla rumpalit käyttää aina oikeeta rumpuja, eikä se oo mikään virveli ja hi-hat humppasetti. Pitää olla 2 bassorumpua. Mä annan Joupin Hannulle 10 pistettä. Hän oivalsi tämän. Yökerhoissakin Hannu soitti 10 minuutin rumpusoolo. Tämän päivän kollegat joissain paikoissa on kattonut vähän pitkään kun soittimia kannetaan peräkärryistä ja autoista ja välillä on suurempia gongejakin, jopa sata tuumainen joka ei meinaa ovesta mahtua. "Mitä tässä on järkeä?" tuli yksi kova muusikko sanomaan. Sanoin ettei tässä mitään järkeä ole, nytkö sä vasta tämän tajuat.

Haastattelu: Jarmo "Latvis" Latva-Äijö

Kuvat: Martti Jalavan arkistosta