Jyrki Kortesniemi muistelee:
Kiinnostus musiikkiin alkoi ihan sieltä kun olin pikkuskidi ja levysoitin oli ihmeellinen laite. Meillä oli joitain levyjä jotka isä oli ostanut. Oli kasa levyautomaattisinglejä, joitain Beatlesin singlejäkin oli siellä seassa. Oli meillä jokin kitarakin silloin. Olin silloin joku 5-6 vuotias, en ollut vielä koulussakaan. Yritin sitä kitaraa kait rämpyttää, mutta varsinaisesti sitten enemmän rupesin musiikkia seuraamaan 70-luvulla.
Ihan aluksi soitin jotain urkuakin, mutta jotenkin se kääntyi kitaraan. Ostin 20 markalla ensimmäisen kitaran, mutta se oli niin huono ettei sillä pystyisi nytkään soittamaan mitään. Sitten sain joululahjaksi sähkökitaran ja siitä se soittaminen sitten lähti.
Mulla oli se legendaarinen Ilpo Saastamoisen 70-luvun Kitarakirja, siitä mä opin kyllä paljon perusjuttuja aina alkaen siitä miten pidetään plektraa. Silloin kun asuttiin Kurikassa niin kävin jollain kirkon järjestämällä kitarakurssilla. Siellä opin muutaman soinnun, mutta se jäi aika nopiaa. Tankkasin niitä nuottejakin että pikkasen osasin soittaa nuoteistakin mutta se jäi. Ei se ollut niin oleellista. Melkein siinä olisi vaan tullut sitä että "noita sointuja ei voi laittaa yhteen, tulee virhe." Virheethän ne on aina kaikkein mielenkiintoisempia.
Ihan aluksi kolahti joku Alice Cooper, Deep Purplen Black Night ja T-Rexin Jeepster. Ja kun vieläkin kuuntelee Sladen Alive! LP-levyä niin onhan se aikamoista pauketta. Kun mulla oli serkkuja, jotka kanssa soittivat niin niiltä sitten sain vaikutteita, mutta pitkälti itte niitä bändejä löysin. Siihen aikaan se oli vähän hankalaa. Vaati työtä että edes kuuli jotain bändiä kun radiosta tuli niin vähän rock-musaa. Piti melkein ne kaikki ohjelmat kuunnella niin jotain sieltä joskus tuli. Pop eilen tänään oli se paras ohjelma. Sitten vähän myöhemmin ruotsinkielisellä puolella tuli Wigwamin rumpalin Smultronstället. Ronnie Österberg soitti varsinkin siinä 70-luvun lopulla paljon punk-rokkia joka yllätti ainakin mut kun ajattelin, että se on progemies joka ei ymmärrä tälläsiä yksinkertaisia juttuja. Ronnie osoitti sen, että oli oikea musiikkidiggari ja soitti paljon hyvää musiikkia ennekuin kuoli sitten 1980.
Oon kuunnellut niin jumalattomasti musiikkia. 1976 kun oltiin lukiossa niin Ristilän Timpan ja Tekarin Harrin kanssa luettiin paljon Melody Makeria ja New Musical Expressiä. Niistähän punk ja varsinkin Sex Pistols tuli tutuksi. Tiesin jo hyvin varhain, että sellainen bändi on kun oli nähnyt niistä kuvia jo 1976. Mutta olin hyvin skeptinen ensiksi, että mikähän tää tälläänen Sex Pistols nyt taas on. Yritetäänkö tehdä väkisin jotain, mutta sitten kun mä sitä ensimmäistä kertaa kuulin niin sittehän se oli totaalista. Oon joskus ajatellut, että olisi ollut parempi kun ei olisi kuullut koko bändiä niin olisi elämä mennyt toisella lailla. Kyllä Sex Pistols oli se, joka oikeasti sai aikaan sen. että alkoi soittamaan bändeissä . Toki kovia oli myös The Clash ja varsinkin Ramones kun ne teki niin yksinkertaista. Periaatteessa barresoinnuilla pystyi tekemään vaikka kuinka monta hyvää biisiä.
Aivan ensimmäisiä kokoonpanoja en muista. Oli siinä joitain autotallibändi virityksiä jo 15-vuotiaana, mutta niissä oli se huono puoli aina, että joku ei osannut soittaa yhtään ja aina se kaatui siihen. Varsinkin harva oli rumpuja sillai soittanut, että olisi edes rytmissä pysynyt.
Firenze oli se eka oikea bändi. Pojat oli sen jo koonneet kun mä tulin siihen yhtäkkiä toiseksi kitaristiksi alunperin. Olin kesätöissä Artsin kanssa samaan aikaan Itikalla. Artsi sanoi että oli ihmetellyt mikähän tuo oudonnäköinen äijä on ja tuli juttusiin. Puhuttiin musiikista ja huomattiin, että oli samanlaisia suosikkibändejä ja sit se sanoi että ne ettii toista kitaristia. Artsi antoi mulle niiden demon ja mä yllätyin kun ne oli niin hyviä ja innostuin heti. Sitten kun toinen kitaristi läksi jonnekin kouluun tai jotain niin jäin sitten ainoaksi kitaristiksi. Knuuttilan Erkki oli taas siinä välillä soittamassa.
Siihen aikaan oli kesätöitä aina, kesätyörahoilla kamat ostettiin. Sehän oli sitten aina jostain pois - jos oli hyvät kamat niin ei ollut autoa. Se oli sillai, että jos soitti punk-bändissä ja isä olisi ostanut soittokamat niin se olisi heti ollut niin ettei se noin voi mennä. Ennen soitetaan paskoilla kamoilla tai jollakin pienellä vahvistimella kun vaan se on sun itte hommaama. Se oli silloin sitä ettei voinut teeskennellä jotain vaan piti olla sitä mitä oli. Nykyäänhän ei voi luottaa siihen, että joku sanoo "olen katujen kasvatti" tai noussut jostain slummista, ei voi luottaa.
Järvenpää ja Musiikki Fazer oli täällä ja Alavuden ALT liikkeestä ostettiin jotain. Tietyllä lailla oli tärkeetä, että soittimet oli kunnolliset. Kun alkujaan oli joillain ihan paskoilla kamoilla opetellut niin sitten ajatteli, että on mukavampi soittaa kun se soittopeli on kunnollinen. Mun Turusta ostama käytetty Les Paul on 70-luvun alun mallia ja on arvossa arvaamattomissa nykyään. Mulla oli aika harvinainen 100 wattinen Marshall combo, se oli sillai tyypillinen Marshall, että hyvät soundit tuli vasta sitten kun se oli väännetty todella kovaa. Myin sen pois, vaihdoin nuppiin ja kaappiin. Mulla oli sellainenkin kitaravahvistin kuin Farfisa. Mulla on edelleen Marshall, mutta se on ollut parikymmentä vuotta pölyn alla, ajattelin hiljattain, että toimiiko mikään, mutta kaikki toimi kun vähän putsaili eikä edes putkia ole tarvinnut vaihtaa.
Meillä oli Firenze aikoina pitkän aikaa soittokämppä niillä kohtaa missä on nykyään Nesteen huoltamo, nykyistä poliisitaloa vastapäätä. Se oli Itikan omistama vanha puutalo. Se oli talvella kylmä ja sitä piti aina lämmittää. Ja sitten kun ei ollut enää puitakaan niin me purettiin taloa toisesta päästä. Se oli helppo purkkaa sitten kun ei ollut enää väliseiniäkään kun ne oli poltettu pesässä. Se oli sillai legendaarinen paikka, että siellä oli kaikkia pikkujouluja joissa oli niin paljon porukkaa ettei tiennyt ketä kaikki oli ja joulukuuset meni moniksi kappaleiksi. Se oli hämärää ettei meiltä sieltä mitään pöllitty eikä rikottu mitä nyt jotkut känniläiset hakkas rumpuja ja Esko sit ojensi ulos. Se oli mahtava paikka kesällä kun ei ollut kylmä eikä lähellä ollut naapureita. Geisha harjoitteli siellä myös jonkun aikaa ja sitten me mentiin Vanhalle nuopparille Puskantielle.
Firenzen ja oikeastaan kaikkien meidän bändien ongelma oli se, että olis tarvinnut jonkun tuottajan taikka isoveljen joka olisi sanonut, että miettikääs nyt tätäkin biisiä vielä uudemman kerran. Se oli enemmän niinku fiilispohjalta, tuntui vaan että tämä kohta sopii tähän ja tämä kohta tähän. Nyt kun jälistäpäin kuuntelee niin ajattelee, että nämä olis helvetin paljon parempia biisejä kun joku olisi vähän kattonut perään. Nykyään kun on vanha mies niin sitä tietenkin ajattelee miksei siihen aikaan vaan sanonut selvemmin aina että älä soita noin vaan soita näin.
Me esiinnyttiin ihan missä vaan minne päästiin. Sex Pistolsilta saatiin se idea että mennään vaan jonnekin ja kysytään saadaanko mekin soittaa, tehtiin sellaisia hyökkäyskeikkoja, aina oli kitarat mukana. Siihen aikaan touhu oli vielä rentoa ja bändit antoi yleensä soittaa muutaman biisin. Se oli hyvin hauskaa. Eihän täällä nykyään ole tälläsiä mitään nykypäivänä. Sehän on aivan kauheeta jos joku toinen soittaan bändin kamoilla. Aulavalla oltiin keikalla montakin kertaa Firenzen kanssa. Oltiin myös Kuplalla Jalasjärvellä, Lapuan Latosaaressa jne. On sääli ettei tämmöisiä paikkoja enää ole.
Firenzellä ei ollut muuta julkaisua kuin kappaleet Merkonomi kaupungin toivot kasetilla. Siinä on aika hyvät biisit, sellaista uudempaa Firenzeä. Sellaisena bändinä se olis voinut toimiakin, mutta me ruvettiin sitten kikkailemaan. Oltiin opittu soittamaan ja biisit tuli yhä monimutkaisemmiksi. Välillä oli helkutin hyviä juttuja, mutta se oli loppuvaiheessa jo jotain progepunkkia, koukeroista ja kikkailevaa. Sitten tuli vähän Firenzeen kyllästyminen. Olin Artsin kanssa sitten jo erkaannuttu musiikillisesti eri suuntaan ja Esko vierasti post-punkkia ja se bändi sit hajos.
Tavallaan otettiin pari askelta taaksepäin ja perustetiin Artsin kanssa Syyskuu Joy Division, Killing Joke ja Bauhaus post-punk linjalla. Siihen aikaan ei puhuttu mistään goottirokista. Mä oon aina vierastanut goottirokkia vaikka moni sanoo Syyskuuta goottirokiksi ja Artsi soittaa nykyään The 69 Eyes goottirockbändissä. Syyskuussa oli kuitenkin enempi punkin vaikutusta ja nopeita biisejä ettei noi goottibändit edes osaa niin nopiaa soittaa. Nehän hengästyis, tulis hiki ja meikit leviäis. Enempi oltiin niinku The Birtday Party, se oli mun mielestä lähinnä Syyskuuta, sama asenne kun hirveällä energialla lyödään biisejä paloiksi.
80-luvun alussa meininki muuttui vähän. Tietynlainen punkin ihanteellisuus ja optimismi katosi, oli kuviteltu varmaan aikalailla, että kyllä se maailma tästä aika helposti muuttuu kun sen muuttaa. Tosiasia on loppuviimeksi ettet sä pysty paljon mitään muuttaan ainoastaan omaa elämääs jos et aina sitäkään. Asenteisiin vaikutti kaikki - siihen aikaan oli samanlainen fiilis kun nykyäänkin - ei tiennyt koska se Ronald Reagan sieltä pistää jonkun pommin päähän ja Margaret Thatcher oli Britanniassa - kun se oli aika synkkää aikaa niin kyllähän se heijastui musiikkiin.
Suomi oli kanssa yhteiskuntana sellaisessa murtokohdassa, että länsimaistuuko se siinä vaiko ei. Mehän oltiin aivan kuten Albania, hyvin suljettu yhteiskunta, jossa kaikkien piti tehdä suurinpiirtein samalla tavalla. Kun punk tuli siihen niin olihan se monelle aivan hirveetä. Nykyään miettii, että miten sellaisesta asiasta tuli niin mahdoton meteli. Jos jollakin oli vähän erilainen takki niin sai varoa ettei sitä lyödä turpaan joka paikassa. Toisaalta toisinpäinkin - moni asia olisi sieltä Albania ajoista saanut säilyäkin tähän päivään. Suomalaiset ei oo koskaan peruseurooppalaisia vaikka kuinka ponnistelisi. Ei meistä semmosia saa.
Suomalaisiakin bändejä kuunneltiin. Oon mä tykännyt Epuistakin kahden ensimmäisen levyn verran. Ja Pelle Miljoona oli siinä kanssa tärkeä ja Sensuuri ja mitä näitä nyt oli. Kyllähän englanniksi laulamista mietittiin, varsinkin kun mulla on hyvä englanninkielentaito kun sitä opiskelut ja ikäni sitä harrastanut. Ei se olisi kielen osaamattomuudesta ollut kiinni. Mutta se tuntui jotenkin luonnolliselta sanoittaa suomeksi, että sanoituksista saa suomalaiset jotain irti. Siihen aikaan oli tarkoitus, että kuuntelija saa sanoituksista jotain irti. Kyllä sanoitukset on mulle tärkeitä, en mä niitä koskaan vaan tuosta heittänyt vaikka parhaimmillaan sanoitukset tuli nopeasti. Yleensä vain tarvi olla jotenkin huonolla tuulella niin sai parhaat sanoitukset. Luin paljon siihen aikaan kirjoja ja itse huomannut jälkikäteen, että sanoituksissa on kirjallisia vaikutteita "ai tuon kirjan luin siihen aikaan". Jos nyt olisi sama tilanne miettiä sanoituskieltä niin voisi ajatella toisella tavalla, koska nythän se yleisö ei olisi pelkästään Suomi jossa ihmiset vois kuunnella sitä musaa. Nythän netin kautta yleisöä vois olla kautta koko maapallon.
Ei me ulkoisista tyyliasioista puhuttu, mutta ymmärrettiin miltä bändin täytyy näyttää. Olihan meillä mustat vaatteet. Siihen aikaan se oli varsinkin tärkeää miltä bändi näytti, ei haluttu näyttää joltain lukiolaisbändiltä. Me oltiin aivan hyvännäköinen bändi lavalla. Muutenkin lavatouhu oli tärkeetä muttei sitä koskaan koreografioitu, annettiin musiikin tulla ja sanella.
Kaikenmaailman kisoissa käytiin, jopa jossain Suosikin kisassa Lapualla. Se oli aika hyvä keikka kun oli sellainen, että yleisö kuuntelee kun tulee sellaista aika mitätöntä ja sitten yhtäkkiä tulee lekalla päähän Syyskuu. Rock-SM -kisoissa ei oltu kuin yhden kerran ihan alussa kun bändi oli perustettu, taidettiin olla karsinnoissa toinen tai kolmas. Hieman oltiin katkeria kun Kokkolassa oli voittanut Ragnar Hare, joka oli jonkin verran samantyylinen ja finaalissa oli 22-Pistepirkko eli melko todennäköisesti jos meidän oltais pistetty jatkoon niin oltais oltu kärjen tuntumassa kun siihen aikaan haettiin jotain uutta juttua. Karsinnan voitti joku alavutelainen biitlespoppia soittanut Heartbeat. Hyvinhän ne soitti, mutta ei siinä oikein ollut mitään. Se taitaakin olla ainoita asioita josta ollaan hieman katkeria kun vielä tuomareina oli joitain tuttujakin, jotka olisivat voineet vähän kannustaa. Eihän ne toki olis sietänyt, jos joku Syyskuu olis pompannut isoksikin nimeksi.
Mä oon aina ollut sellainen suorapuheinen. Jos mä en oo oikein jostain ihmisestä tykännyt ja se tulee jotain lässyttämään niin kyllä mä aika nopeesti sanon "tuos on ovi, lähäre". Ja sit bändissä oli aiemmin Kurja yhtyessä soittanut Lahden Ari, joka on ehkä kiltimpi vähän, mutta kova sanoon kanssa suoraan. Ei sellainen oikein hyvää verta herättänyt täällä Seinäjoella. Firenzen kanssa oltiin vielä ns. Seinäjoen muusikoiden kanssa tekemisissä, mutta Syyskuun aikaan pistettiin heti ettei sellaisien muusikkopiirien paskanjauhannan kanssa olla missään tekemisissä. Nyt naurattaa kun se oli niin ehdotonta.
Olin lukiossa kun KEMU perustettiin, Helsingissähän oli jo aiemmin Elmu. Se oli hienoa aikaa kun tuli tapahtumia Seinäjoelle, klubeja ja festivaali. Kemun klubilla Kroopissa oli Syyskuun ensimmäinen virallinen keikka.
Pakettiautolla, Transitilla mentiin keikoille ja sitten lainattiin Abactionilta bussia. Se olikin mukavaa kun se oli niin tilava. Ei se kovin kivaa ollut yhdellä Transitilla mennä jossa oli soittokamat. Mentiin Helsinkiinkin ja soittajat oli siellä kopissa kamojen keskellä ja tyttöystävät mukana. Ei sitä vanhana enää jaksasi sellaisia matkoja tehdä. Se oli sitten jo hienoa kun saatiin lainata sitä tilavaa bussia. Abactionissa soittaneiden tuttu Seppo Iivanainen sitä ajoi ja se kuski melkein aina lähti, se tykkäs ajella.
Ne keikat muistan parhaiten kun yleisössä oli paljon niitä, jotka ei tykänny meistä yhtään. Monesti ajateltiinkin että se on paras keikka kun saadaan koko yleisö savustettua ulos. Kerran oltiin jossain Lappajärven tanssipaikalla, jossa valtaosa yleisöstä luuli, että kun bändin nimi on Syyskuu niin se soittaa jotain tanssimusiikkia. Se oli sellainen keikka, että vanhat miehet huuteli lavan edessä just niin kaukana ettei johto ylettynyt. Ei ylettynyt potkaisemaan niitä. Jos meitä olisi joku ruvennut heittelemään pulloilla niin me oltais heitetty kymmenen pulloa takas. Asenne oli ihan toisenlainen kuin nykyään kun jotain tapahtuu niin se on ihan kauheeta ja keikka pitää keskeyttää jos joku heittää lavalle jotain kun meitä heiteltiin ties millä.
Toki me käytiin paljon Helsingissä soittamassa Lepakossa, jossa yleisö oli samanhenkistä, mutta me oltiin aina että mitä vittua kun ne ei tykkää meistä - vaikka tykkäsivätkin, mutta ei helsinkiläiset näyttäneet sitä mitenkään. Etelä-Pohjanmaa on siitä parempi, että heti näytetään tykätäänkö vai ei. Pohjoisessa ei keikkailtu, lähinnä etelässä. Keikkamyyjänä meillä oli Karppanen Tampereelta. Tampereen Ylioppilastalolla olikin hyvä keikka. Joitain festarikeikkoja oli. Silloin kun Syyskuu oli parhaimmillaan soitettiin Provinssin teltassa. Pääsi sitä Tavastiallekin soittamaan ja jäi sellainen mieleen, että Hanoi Rocks oli yleisössä. Tavastia oli siihen aikaan semmoinen paikka, että mulle ainoa tapa päästä sisälle oli soittaa siellä. Oli muka rock-klubi, mutta kun sinne meinas mennä niin aina se portsari sanoit ettet sä ainakaan tänne tuu.
Oltiin kerran oikein kiertueella, monta keikkaa pääesiintyjänä Broadcast ja sitten Siberia ja Syyskuu. Ensin kyräältiin niitä Siberian hippejä, mutta lopulta tultiin niiden kanssa hyvin toimeen mutta Broadcastin kamoilla ei saanut soittaa. Kasattiin sitten Siberian kanssa omat backlinet kun vain yhteistä PA:ta sai käyttää. Hyvistä ja mukavista keikoista muistan kun oltiin Turun Kårenilla Kauko Röyhkän kanssa. Niitten kanssa soitettiin yhteisillä kamoilla ja oli hyvä keikka molemmilla. Abactionissa ja Äpärissä soittanut Saikki oli meidän roudarina ja se vittuili koko ajan Kauko Röyhkälle ja mä sain sanoa Kaukolle, että älä piittaa se vittuilee meillekin. Kauko sanoi ettei se mitään kyllä hän on tuollaisiin häiskiin tottunut. Aina se Saikki auko päätään ja puhui pop-tähdistä. Vaikka se oli nuori jätkä niin se oli isoo riski ja kantoi niitä kamoja. Sehän sai aina tulla roudariksi jos se halus. Se tykkäs meistä ja me siitä. Joku kerran kysyi, että kuka se vanha isoo punkkari siellä Seinäjoella on. Tarkoitti Saikkia, joka oli 16-vuotias. Saikkia kuvaa hyvin se kun se meni Roskildeen ja sillä oli nälkä, mutta ei rahaa niin se meni jossain huoltamolla sikailemaan kun joku ruotsalaisperhe söi. Perhe lähti pöydästä ja Saikki itse pääsi syömään niden ruuat.
Punkin ideologia oli, että tehdään omia biisejä. Takamäen Esko, joka on aivan helevetin hyvä rumpali, teki Firenzen aikaan paljon sanoituksia ja biisejä syntyi yhdessä, mutta Syyskuun aikana mä oli biisien teossa vahvemmin mukana. Tein biisejä aika pitkälti sillai että miten menee basso, miten menee kitara. Ja kun olin laulajana siinä niin oli luonnollistakin, että teki niitä pidemmälle. Sanoitukset oli likipitäen kaikki mun. Bändin kanssa sovittaminen oli aika tärkeä vaihe, mutta kyllä niistä aikalailla tuli sellaisia kuin ne oli omassa päässä. Ari oli sillai hyvä rumpali, että vaikka teknisesti ei ollut virtuoosi niin oli tyylitajua ja luovuutta miten soittaa. Tykkäsin siitä kovasti. Sitten meillä oli saksofonisti. Moni sanoi, että muuten hyvä bändi mutta kun siinä on se saksofoni. Mä sanoin, että just siksi on se saksofoni ettei olisi liian helppoa rokkia eikä saksofonilla soiteta mitään sulosointuja vaan kriik-krääkkiä. Kyllähän se aika melodisesti sitten kuitenkin Katajarahkon Raimo soitti. Ei me Syyskuun aikana mikään taiderock bändi haluttu olla, enempi oltiin kiinnostuneita siitä metelin tuottamisesta.
Susi oli varmaan meidän tunnetuin kappale. Se voitti Rumban parhaat singlet äänestyksen 1983. Silloin jopa Göstä Sundqvist sanoi, että vois tulla tuottamaan meitä. Se olisi ollut aika outo valinta, mutta varmaan hyvä valinta. Se olis varmaan saanut meistä paljon hyvää irti. En sitten muista mihin se jäi - varmaan siihen ettei Göstaa saanut mistään kiinni.
1984 ilmestynyt Sator LP äänitettiin Jay Havannan tuottamana Tampereen lähellä 0-budjetilla, mikä oli sinänsä hieman sääli, kun siitä ei tullut soundillisesti lähellekään sitä, mitä me olisimme halunneet. Biisit ovat kohtalaisen hyviä, mutta levyn soundi on vähän liiankin avantgarde.
Mä aina ajattelin bändejä demokraattisina yhteisöinä ettei tarvitse olla ketään pomoa. Hermostuin kun väkisin tuli se että pitää olla se bändin pomo. Se on varmaan yksi syy siihen miksi Syyskuu hajosi kun mä kyllästyin ettei tämä nyt näin voi olla, että mä teen aika paljon enemmän kuin muut. Nyt jälkeenpäin se on selvä, että bändissä pitää olla joku nokkamies kun muutenhan se usein menee niin ettei saada mitään aikaan. On hyvä, että joku potkii persuksille.
Mentiin tekeen Soundiin jotain juttua Tampereelle ja tietty kun pari tuntia kesti se matka sinne niin juotiin viskipullo siinä. Juntunen teki sen jutun ja kun meistä piti ottaa valokuva ja piti olla naama peruslukemilla, mutta ei siitä meinannut tulla mitään kun aina jotakuta nauratti kivassa nousuhumalassa. Me törmättiin ensi kertaa Juntuseen siellä Rock-SM kisojen karsinnoissa Seinäjoella. Kun sen kanssa juotiin viskiä jossain vessassa niin kehuttiin omaa bändiä oikein helevetisti. Syyskuu on niin perkeleen kova bändi ja sitten oli Ilta-Sanomissa juttu ja siinä se puhui Syyskuusta paljon enempi kuin varsinaista jatkoon menneistä kisabändeistä. Saatiin ilmaista mainosta. Se vähä pelekäs mua ja Artsia, kyllä mä sen ymmärrän, kun oltiin vähän sellasia arvaamattoman oloosia.
Paras markkinointitapa oli se että Artsin kanssa tukittiin jonnekin paikkaan ja kehuttiin omaa bändiä ja kesällä kierreltiin festareilla. Siihen aikaan oli pienet piirit ja pian kaikki tiesi että niillä on bändi. Korpeisen Reijo innostui meistä ja Vuorisen Ristoa saadaan kiittää kun sen kautta oltiin paljon alueradiossa ja sitä kautta Rockradiossakin. Tietyllä tavalla oli helpompaa kun tarjontaa oli vähemmän ja porukka tuli aina paikalle. Kyllähän se siihen aikaan kuitenkin oli vaikeeta ei-Helsingistä yrittää eteenpäin. Jos tuolla samalla energialla oltaisiin oltu Helsingistä niin nopeempaa oltaisiin oltu tunnettu.
Osittain Syyskuun hajoaminenkin tapahtui kun musiikki ainakin ittelle oli sillai tärkeetä ettei siitä koskaan halunnut työtä, ei voinut ajatella että jossain vielä 20 vuoden päässä soittaa samoja biisejä. Sellainen leipääntyminen ei ollut mun juttu. Lahden Ari siitä sitten ensimmäisenä lähti. Kokeiltiin vielä hetken aikaa niin, että veljeni Antti oli rummuissa, mutta ei se oikein lähtenyt enää lentoon. 1987 soitetiin vielä Helsingissä Vanhalla Mustan Paraatin kanssa jossain muistelukonsertissa, jossa hajonneita bändejä soitti. Niin kauan kuin se oli hauskaa niin se oli hyvää, synkkää ja hauskaa.
Sitten halusin vain soittaa rock-musaa. Crack-Up (nimi tuli Scott Fitgeraldin kirjasta) oli Artsin, Antti veljeni ja mun trio, joka oli oikeastaan konstailematon rock-bändi, kun Syyskuun jälkeen huvitti taas soittaa vähän helpommin lähestyttävää musaa.
Tätä seurannut Zlonk (nimi Batman tv-sarjasta) oli taas jonkinnäköinen paluu juurille eli Stooges-tyyppistä soitantaa. Zlonkissa soitti Artsi tietysti bassoa, Huotarin Jyrki kitaraa, Lahden Ari (ex-Syyskuu) rumpuja ja mä olin pelkkä vokalisti. Muut olivat silloin helsinkiläistyneet ja minä turkulaistunut. Teimme joitain keikkoja. Taisi olla viimeinen kerta mulla, kun kävin Lepakossa. Zlonkista Artsin tie vei 69Eyesiin ja Huotari sekä Lahti perustivat Hitmen 3 -yhtyeen. Minä häivyin Turkuun ja jäin sille tielle pitkäksi aikaa.
Haastattelu: Jarmo "Latvis" Latva-Äijö
Kuva: Risto Maunuksela
Firenze
Firenze
Syyskuu. Kuva: Reijo Korpeinen
Syyskuu trenikämpällä. Kuva: Risto Maunuksela
Syyskuu Provinssirockissa 1983. Kuva: Jorma Salovaara